Tervehdys kaikille! olen Jani, vajaa 40-vuotias pojanviikari Eurasta.

Elontaival alkoi aikanaan “tuanoi ekstiä” Porista, mutta jo kesken ekaluokan muutimme Köyliöön. Maalaispojan elämää ehdin elää melkein 25 vuotta, kunnes kaipasin takaisin “kaupunkielämään” ja “neonvaloihin”, joten muutin Euraan 😀


Olen lähes koko nuoruusajan harrastanut liikuntaa jossain muodossa, lähinnä joukkuelajeja kuten pesäpalloa, lätkää ja salibandya. Mopoiässä alkoi punttisalikin kiinnostaa sen verran, että Mallan sali Kauttualla tuli tutuksi. Jossain vaiheessa elämää sarjatasolla urheilu ei enää oikein kiinnostanut, urheilu jäi hieman vähemmälle eikä se ollut enää säännöllistä. Toki kesäisin käytiin Köyliön Kankaanpään rannalla pelaamassa “biitsiä” ja joskus vähän potkupalloakin. Salibandyura vaihtui penkin taakse joukkueenjohtajan tehtäviin ja mailakassi alkoi pölyttyä kaapissa.


Loppuvuodesta 2012 olin olkapääleikkauksessa. Ehdin toipua ja olla muutaman kuukauden työelämässä, kunnes sain kesällä 2013 diagnoosin nielussa olevasta syövästä. “Miljoona” lääkäriä ja hoitajaa, tutkimusta, verikoetta, leikkausta, sädehoitoa ja sytostaattihoitoa myöhemmin sain jälleen terveen paperit lokakuussa 2013. Olin reilun puolen vuoden aikana mennyt niin huonoon kuntoon, että postilaatikolla käynnin aikana piti levätä kaksi kertaa. Tämä oli kohdallani syy ottaa yhteyttä Rajalan Janiin, jonka onneksi tunsin jo Köyliön ajoilta. Pidettiin yhdessä muutama palaveri ja kunhan Tyksistä saisin luvan niin kuntoilu saisi alkaa.


Suhtauduin Tzemppiin menemiseen jostain syystä aluksi hieman varauksella. Oletin kaikkien olevan supertikissä olevia “huippu-urheilijoita” ja pelkäsinkin saavani negatiivisia katseita. Toisin kuitenkin kävi. Saapuessani paikalle oli Jani tiskillä vastassa ja samalla tutustuin Rikuun ja Sannaan. Saatan olla ainoa, jonka Jani on ensimmäisenä treenipäivänä “elvyttänyt” salin lattialta. Muistan tehneeni burbee-hyppyjä ja seuraava muistikuva on Janin huuto Rikulle: “tuo suklaata, tältä lähti taju” 😀


Eli mikäli koet olevasi vaikka miten huonossa kunnossa, aina voi aloittaa salilla käymisen. Omalla kohdalla se oli ehkä paras päätökseni koskaan. Salilla käyminen vaikuttaa rajusti omaan hyvinvointiini, nukkuminen on rauhallisempaa, ruoka maistuu eikä joka päivä vit… pikkuasiat. Vaikka teen kaksi- ja, osan vuotta, kolmivuorotyötä, olen löytänyt aikaa treenaamisen sillä eihän siellä tuntikaupalla tarvitse joka päivä olla. Olen myös saanut runsaasti uusia ystäviä ja hyvänpäivän tuttuja Tzempissä käydessäni. Janista, Rikusta ja Sannasta ei voi sanoa kuin hyvää. Alkuun ei ehkä joka kerta olisi kiinnostanut tai jaksanut, mutta kolmikko tzemppasi ja opasti aina eteenpäin. Neuvoja on voinut kysyä aina, olipa salilla tai vapaa-ajalla. Tiskin ollessa kiinni, on salilla aina ollut joku ystävällinen, jolta olen myös voinut kysyä opastusta ja muutaman kerran olen itsekin yrittänyt auttaa, vaikken mitään mistään ymmärrä 😀


Tätä juttua kirjoittaessani olen juuri palannut salielämään noin neljän kuukauden tauolta, osin terveydellisistä syistä ja osin laiskuuttakin. Peili kertoo totuuden eikä sitä voi huijata. Kahden treenipäivän jälkeen tunnen taas sitä ihanaa “kipua” paikoissa, joissa kuuluisi olla lihakset, mutta kipukin on taas hyvä alku uuteen elämään. Poissaoloni aikanakin Jani, Riku ja Sanna ovat useasti kyselleet vointia ja kuulumisia, joten asiakkaista ja ystävistä huolehditaan. Sinä, joka luet tämän sekavan “tilitykseni” ja harkitset salille lähtöä, oletan että näemme Tzempissä viimeistään ensi viikolla 😉

Maija Vilkkumaan sanoin, “Vielä mä nousen ja maailmalle näytän.”

– Jani Saine –