Olen Hannu Nyman, 57 vuotias laitilalainen yrittäjä. Asustelen Hinnerjoella vaimon ja 4-vuotiaan energisen Hovawart-nartun kanssa. Lapset ovat jo muuttaneet opiskelupaikkakunnille omilleen asumaan.

Lapsuudessani kukaan ei vielä ollut keksinyt tietokonepelejä, joten kavereiden kanssa piti aina itse kehitellä jotain tekemistä ja useimmiten se liittyi jollain tavalla urheiluun. Varmaan tästä minulle on jäänytkin positiivinen suhtautuminen kaikenlaiseen liikuntaan. Nuoruusvuosina tuli kokeiltua monia lajeja keihäänheitosta pesäpalloon mutta lopulta jalkapallo tuntui omimmalta urheilulajilta. Sen perässä sitten juostiinkin parisenkymmentä vuotta, kunnes paikat eivät enää kestäneet niin repivää touhua. Tässä vaiheessa omat pojat tulivat nappulaliigaikään ja saimmekin Hinnerjoelta koottua oman joukkueen. Tästä alkoi sitten seuraavan kymmenen vuoden projekti, ensin Euran nappulaliigasarjassa, ja sen jälkeen EuPan juniorijoukkueiden mukana. Harjoituksissa heidän kanssaan pelaillessa ja venytellessä sain oman liikunta-annokseni kaupan päälle miltei huomaamatta.  

Lapset lopettivat jalkapalloharrastuksena mistä olisi pitänyt olla seurauksena se, että aikaa jäisi nyt itselle oman hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Mutta kuinkas kävikään. Kun ei enää ollut mitään säännöllistä ”pakkoa” lähteä liikkeelle niin tällainen mukavuudenhaluinen ihminenhän laiskistui niin, että iltaliikunnaksi jäi lähinnä vain lenkit sohvan ja jääkaapin välillä. Painoa tietenkin kertyi pari-kolme kiloa vuodessa tasaiseen tahtiin lisää. Pahinta kaikessa oli kuitenkin se, että kun ei liiku, niin ihmiskroppahan ymmärtää sen niin, ettei niveltenkään tarvitse enää liikkua niin hyvin. Lopulta, kun olkapäät olivat siinä kunnossa, etteivät kädet enää nousseet hartiatason yläpuolelle, jos niissä oli jotakin hanskoja raskaampaa, päätin hakeutua lääkärin pakeille. Olkapää kuvattiin ja todettiin ettei sellaisia repeämiä ole joita voitaisiin veitsellä korjata. Alettiin siis parantaa kroonista tulehdusta kortisonilla. Kolmannen piikityksen jälkeen, kun minkäänlaista apua ei ollut, sain lähetteen fysikaaliseen hoitoon: lämpöhoitoa ja hierontaa. Siitä oli sitten jo hivenen hyötyä. Onneksi kyseinen hieroja myös avarsi maailmankatsomustani siitä, että olkapäänivelen tehtävä ei ole liikuttaa käsiä, vaan mahdollistaa niiden liikkuminen. Lihakset ovat keksitty sitä työtä varten. Se oli jo niin selkeä vinkki, että minäkin ymmärsin!!

Vaimoni oli jo siihen aikaan Tzempin vakioasiakas ja hän sai minut ottamaan Janiin yhteyttä. Sovimme tapaamisen, jossa kerroin tilanteeni ja sen, että en enää aio ryhtyä kehonrakentajaksi tai tavoittele Hinnerjoen Vahvin mies -kisan voittoa, vaan haluaisin saada paikkani siihen kuntoon, että voisin jatkaa elämääni suhtkoht normaalikuntoisena. Jani nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä ja lupasi räätälöidä minulle sopivat saliohjelmat. Seuraavan parin viikon aikana kävimme saliohjelman ja liikkeet läpi laite laitteelta. Tajusin, että omin päin en olisi tuskin koskaan saanut saliharjoittelusta apua ongelmiini. Olisin ilmeisesti vain koettanut tehdä liian suurilla painoilla sarjoja väärillä liikeradoilla, jolloin olisin mennyt todennäköisesti ojasta allikkoon. Saattoihan harjoitteluni aluksi toki näyttää aika koomiselta, kun iso friski mies heiluttelee pienimmillään parin kilon painoja käsissään. Ja väliäkös sillä miltä se näytti, pääasia oli, että se tehosi. Sain myös huomata, että ei heilumiseni muita salilla olijoita paljon kiinnostanut, Tzempissä kaikki kun tuntuvat olevan niin motivoituneita, että keskittyvät omaan tekemiseensä.

Käsitykseni kuntosaliharjoittelusta on muuttunut totaalisesti nyt viimeisen puolentoista vuoden aikana. 80-luvun sali oli vain lähinnä jalkaprässi ja levytangot jossain pimeässä kellarissa, jonne ei vielä ilmastointia oltu keksitty. Jos vertaa sitä tämän päivän Tzemppiin niin ero on kuin yöllä ja päivällä. Myös ohjaus, jonka olen Janilta ja Sannalta sekä muulta Tzempin porukalta saanut, on ollut pikkutarkkaa ”kädestä pitäen” –opastusta, jota on harjoiteltu tasan tarkkaan niin kauan, että liikkeet on tehty oikein. Tämän lisäksi vanhemmat (lue: minua kauemmin salilla käyneet) ovat tarvittaessa neuvoneet, jos itse on ollut jostain asiasta epävarma.

Totta kai myös itseltä pitää löytyä motivaatio harjoitteluun, sitä kun ei voi saliltakaan ostaa. Minulle motivoinniksi käy esimerkiksi se, että voin ensi kesänä kaivaa tennismailan autotallin seinältä, jossa vain hämähäkit ovat sen kanssa pelailleet viimeiset neljä vuotta. Tai vaikka se, että voi kesäisenä sunnuntaiaamuna lähteä kajakin kanssa melomaan tyynelle, usvaiselle järven selälle kuuntelemaan hiljaisuutta. Maailma on täynnä hienoja asioita, joita voi vielä tässäkin iässä tehdä, kunhan vain pystyy pitämään itsensä siinä kunnossa, että se on mahdollista. Tästä vilpitön kiitos koko Tzempin porukalle, kun olette olleet kanssani mahdollistamassa tätä asiaa.

Vielä kun pitää joka aamu mielessä sen tosiasian, että terveyden ylläpitäminen, siltä osin kuin siihen itse pystyy vaikuttamaan, on aina mukavampaa kuin sairauden hoitaminen. Tämän muistaminen saa kummasti ottamaan mukaan salirepun auton takapenkille töihin lähtiessä…

 Hannu